Pohtiolampi 7.6.

Jotenkin tää meidän kisakalenteri näyttää kovin yksipuoliselta; Ypäjä, Ypäjä, Ypäjä, Pohtis, Pohtis... Joka tapauksessa KaRa:n kisoissa oltiin jälleen nyt viime lauantaina. Heti kun ysikymppi loppui, alkoi vettä tulla taivaalta, eikä se sitten loppunutkaan missään vaiheessa. Kenttä oli jo valmiiksi ollut vähän kurainen ja verkka tunnetusti vielä huonompi. Lähdin numerolla 43, joten siihen mennessä sade ja aiemmat ratsukot olivat saaneet verkan siihen kuntoon, että en uskaltanut ottaa kuin muutaman hypyn ja muuten vain varovasti laukkailla ja ravailla. Kisakenttä ei ollut ihan niin syvää mössöä, mutta vaikutti vähän liukkaalta, joten en sielläkään uskaltanut sitten oikein ratsastaa eteenpäin, minkä takia esim kolmonen tuli alas ja sarjalle otettiin ylimääräinen askel. Keltainen sateenkaariokserikin oli muuten entistä hurjempi kun siinä oli puskat vieressä... Yli mentiin kuitenkin. Juttelin radan jälkeen muutaman ihmisen kanssa ja yhdessä sitten päätettiin ettei lähdetä kymppiä hyppäämään. Kipasta jälkeenpäin katsoin, että startteja oli vähemmän kuin lähdön peruuttaneita, joten se ehkä kertoo jotain tilanteesta...

Olisin halunnut nyt kyllä nimenomaan sen kympin hypätä ja metrissä ratsastaa aikaa, joten sinänsä jäi harmittamaan. Seuraavat kisat kun näillä näkymin ovat vasta heinäkuussa. Kokemus kuitenkin tämäkin, ja tiedän, että tein oikean päätöksen kun peruin toisen startin :) Kotimatkalla, tai no kiertoreitillä kotiin poikettiin Niihamassa vielä viemässä tavaraa Jarille, joka oli siellä pitämässä valmennuksia ja sieltä sitten Aulangolle.

Hyvin, huonosti vai hyvin huonosti?

Torstaina olin illalla Jarin valmennuksessa. Oltiin kentän pikkupäädyssä, koska tuntilaisia oli ollut ensimmäisen kahdesta ryhmästä aikaan niin paljon, että he eivät olisi mahtuneet kaikki pienempään tilaan. Siksi myös meidän ryhmä hyppäsi kahdeksalta pienemmässä tilassa, koska esteet oli sinne jo pystytetty.

Rasmulle oli joku jo ehtinyt sujauttaa iltakaurat ja heinät karsinaan siinä välissä kun hain satulaa, joten voitte vaan kuvitella miten iloisena se oli siinä kohtaa lähdössä enää mihinkään... :D Oli kyllä niin tahmea kun vaan mitenkään on mahdollista olla, sai koko ajan huomautella verkassa, että niitä jalkoja nostelemalla päästään eteenpäin. Aloitettiin jumppasarjalla (ristikko-1askel-pysty-1askel-pysty-1askel-okseri), jonka ensimmäiset välit oli ihan mahdottoman lyhyet, sitten kun pystyt nousivat siitä ensimmäisen kierroksen 40cm:stä. Lisäksi sain paukuttaa aina ristikolta viimeiselle esteelle ulkopohjetta ihan toden teolla kylkeen, koska R työnsi taas vaihteeksi vasenta lapaa ulos ja ajauduttiin samalla sitten vähän sinne vasemmalle muutenkin. Jari korosti, että hevosen pitää olla ihan suorana, jotta ponnistusvoima on mahdollisimman suuri ja tasainen. Etenkin sitten kun okseri nousi jonnekin 120 -tienoille, oikeasti huomasi miten paljon parempia niistä hypyistä tuli, joissa sain Rasmun ponnistukseen suorana.

Jumppiksen jälkeen siirryttiin toisen pitkän sivun pysty-okseri linjalöle. Väliin mahtui neljä normaalia vähän etenevää laukkaa. Ongelmaksi tuli sitten se, että kadotin koko ajan etäisyyden ensimmäiselle pystylle. Argh. En tajua mikä mun silmiä vaivaa, kun en pysty näkemään mitään paikkoja kun istun itse kyydissä. Jos katson muiden ratsastusta, niin pystyn mistä tahansa kulmasta kuinka kaukaa vain sanomaan mitä pitäisi tehdä että kys. ratsukko saa hyvän ponnistuspaikan. Jari sanoi, että mun pitäis vaan ratsastaa Rasmu enemmän "prässiin" ohjan ja pohkeen väliin ja mahd. paljon takajalkojen päälle, niin laukan voima kasvaa enemmän eteenpäin, jolloin etäisyydet tulee helpommin. Nyt kun mennään siinä mukavuusalueella vaan nätisti, niin en voi oikein ottaa takaisin, vaan kaikki mitä voin tehdä niin on tyrkätä Rasmua eteenpäin.

Nojoo, siinä mietittävään. Onnistuin siis kerran tulemaan ihan pohjiin vinolla hevosella sille ensimmäiselle pystylle, korjasin kuitenkin laukan sen jälkeen, mutta unohdin sitten vaan lähteä hyppyyn. Niikun että mitäh??? Rasmu otti sitten vielä miniaskeleen, kun ei multa tullut ajatusta yli vielä, ja päädyttiin sitten ihan kirjaimellisesti keskelle sitä okseria. Mutta koska Rasmu on hevone joka ei kiellä i k i n ä, vaikka millä uhattaisiin, se urheana yritti vielä sieltä puomien seasta ponnistaa johonkin ja mnä tietty lennän kaaressa kyydistä kun en ollut enää varautunut lähtemään ylöspäin. Tulin kuitenkin hienolla kiepillä jaloilleni, joten ei siinä sitten käynyt kenellekään mitään. Rasmua käy sääliksi kun se on niin tajuttoman urhea ja kiltti vaikka mä teen nykyään ihan kamalia virheitä, joita sen ei todellakaan tarvitsisi hyväksyä. Sen rysäyksen jälkeen sitten oli heppakin kyllä vähän pirteämpi ja hypyissä riitti voimaa kun tultiin sitten vielä muutama onnistunut kierros.