Verkkahypyt otettiin pitkillä lähestymisillä kahdeksikolla oleville pystille ja okserille. Ideana oli, että vaikka esteet olivat kulmaan päin, niin niiltä piti laskeutua samassa laukassa kuin millä oli lähestynyt ja vaihtaa pyynnöstä myötälaukaksi muutaman askeleen jälkeen. Vaihdot oikeasta vasempaan kun ovat muutenkin Rasmulle vaikeita, niin okserilla sai helposti pidettyä oikean laukan, mutta pystyllä R vaihtoi heti itsekseen takaisin jos onnistuin saamaan sen laskeutumaan 'väärässä laukassa'.
Verkkahyppyjen jälkeen alettiinkin tekemään heti rataa. Piian mukaan se oli sekä hevosen että ratsastajan fysiikkarata koska se oli niin tajuttoman pitkä (laskin että 17 hyppyä...).
Tulin kertaalleen pienempänä n. 90cm ja toisen kerran reiluna metrinä. Kummallakin kierroksella keskityin siihen, että saan pidettyä reippaan rytmin läpi koko suorituksen ja sen ansiosta onnistuin löytämään jopa paikkoja (kumma juttu?), eikä Rasmu dyykannut pahasti kuolaimen alle muuten kuin kaarteissa. Sain palautetta mm. siitä että mulla on kivat ratsastushousut että Rasmu saa luvan laihtua pois talvimahastaan ja että mun pitää muistaa a) istua keskellä satulaa ja b) olla mahalla vastassa eikä jättää hevosta yksin viimeisessä askeleessa. Lisäksi pitäis muistaa käyttää omaa istuntaa enemmän, ettei jämähdä vaan yhteen asentoon vaan on kevyemmin kyydissä aina kun voi ja tulee lähelle hevosta kun lähestyy estettä.
Tasaiselta näyttää! Kyllä mulla ois varmaan tällä omalla talvimahallani loppunut kunto tuolla radalla kesken. ;)
VastaaPoistaKyllä sitä itselläkin alkoi jo viimeisten linjojen kohdalla tuntua :D Piia ihmettelikin, että miten mä muka oon niin hengästynyt kun näytti niin sujuvalta... Pitäis vaan muistaa talvisin tehdä enemmän tälläisiä pitkiä ratoja niin ei olis aina ulkokauden alussa ihan hukassa!
Poista