JOULUKALENTERI LUUKKU 22: Tyylillä ja taidolla

Olen lähiaikoina katsonut paljon ratsastusta netistä aina George Morriksen klinikoista Euroopan CSI*5 kisoihin ja tehnyt jonkin verran huomioita ihmisten erilaisiin ratsastustyyleihin. Jenkit tunnistaa jo kevyestä ravista, saksalaiset puolestaan ronskimmista otteista radalla. Osuvasti uusimmassa Hippoksessa olikin juttu juuri näistä kahdesta koulukunnasta, sekä Morriksen väärinymmärtämisestä ja suomalaisesta tyyliarvostelusta. Artikkelin luettuani olen tässä parin päivän ajan kiinnittänyt vielä tarkemmin huomiota mannerten välisiin eroavuuksiin, joten lopulta päädyin kirjoittamaan tätä tekstiä sen sijaan, että olisin vuodattanut äidille kaikki heränneet ajatukseni.

Valoitetaan ensiksi vähän taustoja parin esimerkin kautta, jos joku vähemmän huippuesteratsastusta seuranneena ei vielä erota pääpiirteittäin tätä US vs. Keski-Eurooppa asettelua. Kärjistettynä tyylit voivat erota yhtä paljon kuin vaikkapa Roger Yves Bostin ja Jessica Springsteenin.

Tämä siis todellakin kärjistettynä. Ratsastus on Euroopassa kuitenkin menossa siistimpään suuntaan (vrt. 80-luku) ja nykyään jopa miehet ratsastavat pääosin siististi ja eleettömästi. Amerikassa on kuitenkin näin ollut aina. Mistä tämä sitten johtuu? Luulisin, että suurin syy on se, että kaikki huipulle tähtäävät kilpailevat USA:ssa ensin juniorivuotensa equitation-luokissa. Tapana on, että vasta 18-vuotiaana siirrytään jumpers-luokkiin tai joku napataan mukaan ihan maajoukkueeseen asti.

Equitation-luokat arvostellaan tyyliarvosteluna vähän samaan tapaan kuin Suomessa, mutta aavistuksen tiukemmin, enkä ole ottanut selvää pisteytyksistä tai muista sen tarkemmin. Hevosta ei arvioida, vaan pelkästään ratsastajaa ja hänen kykyään saada hevonen toimimaan. Miinuspisteitä tulee varusteiden puutteelisuuden yms. lisäksi jos hevonen ei ole muodossa (= ei kuuntele apuja, ei tarvitse peräänannossa olla, mutta pitkänä juokseva hevonen on no no) tai sikailee tavalla tai toisella (= ei luottoa ratsastajaan tai kunnollista suhdetta). Pudotuksista miinustetaan niin kuin meilläkin, mutta tuomarit arvioivat myös, oliko pudotus ratsastajan moka (jos oli, kuinka paha?) vai eikö hevonen vain hypännyt tarpeeksi korkealle, ja tämän perusteella pudotuksesta voi seurata viimeinen sija luokassa tai jopa sijoitus. Tavoitteena on harmoninen ratsukko, jonka suoritus on "smooth", eli tempo pysyy samanlaisena koko radan, paikat löytyvät ja jokaiseen väliin otetaan niin paljon askeleita kun niihin on tarkoitettu. Osa luokista ovat sileällätyöskentelyluokkia, mutta niissä, joissa on esteitä, estekorkeus on yllättävän matala, ymmärtääkseni korkeimmillaan 3'6" (~110cm). Ratsastajat siis opetetaan alusta alkaen erittäin huolellisiksi jokaisen pienenkin asian kanssa. Tärkeintä on yhteistyön toimiminen hevosen kanssa, koska pohjimmiltaanhan ratsastuskin on joukkuelaji.

"Don't do higher classes until you make it near perfect at lower level"

Suomessa ainakin koko tyyliarvostelusysteemi on vähän lapsen kengissä. Tuomareita on vähän ja kukaan ei uskalla järjestää kilpailuja muilla kuin tutuilla A.2.0 ja 367.1 arvosteluilla. Meillä opetetaan kaahaamaan ajan perässä, jonka jälkeen isommissa luokissa ihmetellään kun tulee puomeja ja kieltoja tasapainon ja yhteistyön puuttumisen takia. Itse olen siis todellakin tyyliarvostelun kannalla, vaikka arvostelulajit toki ovat epäreiluja, minkä jokainen koulutuuppaaja kyllä ainakin tietää. Mielestäni kuitenkin olisi tärkeämpää, että alemmalla tasolla jo tehtäisiin ratsukoita taidollisesti valmiiksi, jolloin onnettomuusriskikin pienenisi. Seuratasolla nykyään on ihan päätöntä menoa ja aluekisatkin ovat aika sirkus kansallisiin verrattuna. En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla GP-tasoon valmiita siirtyessään aluetasolle, koska taidot kehittyvät myös kisakokemuksista, mutta olen varma, että lisäämällä tyyliarvostelua seura- ja aluekilpailuihin (kenties jopa alue- tai kansallisen luvan kvaalaus voisi olla tyyliluokasta), ihmiset huomaisivat virheitään ja motivoisivat itseään enemmän nimenomaan treenaamaan paremmaksi ratsastajaksi ja ratsukoksi, kuin vain kaahaamaan voittoon. Sitten kun kilpaillaan siellä arvokisoissa, olisi pohjalla se taito luoda yhteistyö hevoseen, ratsastaa suunnitellun mukaan ja pitää vaadittu tempo, ja tämän perustan päälle voi sitten ruveta kikkailemaan aikaratsastuksella, ilman, että se pohja hajoaa alta. Aina ne sijoitukset ja voitot eivät merkitse, vaan ratsastaja voidaan "löytää" myös siistin ja hevosystävällisen ratsastuksen perusteella.

Toivoisin siis, että Suomessa ja muualla Euroopassa panostettaisiin enemmän tyyliluokkiin. On kuitenkin hyvä pitää rinnalla myös aikaratsastusluokat, koska kuten aiemmin todettu, arvostelulajit eivät aina toteudu käytännössä niin tasapuolisesti, kuin mitä pitäisi. Mitä mieltä te olette?